Usein törmää siihen, että esteettömyys ajatellaan turhan kapeasti. Itseasiassa kun rakenteelliset normit jätetään sivuun, kysymykseksi jää: mitä kaikkea muuta se voi olla? En kiistä sitä, etteikö rakenteellisia estettömyysratkaisuja tarvita, mutta vielä tärkeämmäksi nousee se, kuinka laajasti kykenee esteettömyyden näkemään.
Siitä huolimatta, että olen vaikeavammainen ja kuulen paljon puhuttavan siitä, miten elämäni oletetusti on hankalaa ja siihen liittyy paljon muttia näen itse asiat toisin. Koen, että minut on kasvatettu näkemään mahdollisuuksia. Olen totta kai saanut rakkautta ja rajoja, mutta en turhia kieltoja sen vuoksi, että minulla on
toimintarajoitteita. Vanhemmillani on monta kertaa ollut syytä pelätä, mutta he ovat olleet riittävän rohkeita ja luottaneet siihen, että pystyn tekemään samoja asioita kuin muutkin, vaikkakin tekotapa olisi erilainen.
Tuttujen ja turvalliseksi havaitsemieni ajattelumallien lisäksi tekemisiäni ohjaa oma
suhtautumiseni vammaisuuteeni ja sen haasteisiin. Haluan löytää vaihtoehtoja ja tapoja saavuttaa ja kokea asioita omalla tavallani. Haluaisitko sinä jäädä makaamaan sänkyyn, kun polkupyörä jolla kuljet töihin, on rikki? Ajatus saattaa hetken houkuttaa. Päivän työt on kuitenkin tehtävä eikä vapaailtaa kavereiden kanssa halua missata joten jotenkin tilanne on ratkaistava ja jatkettava eteenpäin. Töihin vaikka kävellen!
Kompromisseja, uteliaisuutta ja kekseliäisyyttä pitää liikuntarajoitteisena oppia ruokkimaan keskimääräistä enemmän. Ei sen kummempaa ole tämä erityinen arki. Samaa ajatusta voisi siirtää byrokraattisiin elimiin, kekseliäisyyttä ratkoa haasteita yksilöllisemmin, tehdä kompromisseja ja olla uteliaan kiinnostunut asiakkaan elämästä.
Onko vammaisuus sitten loppujen lopuksi negatiivinen asia?
Olen pohtinut sitä, miksi keskusteluun lehtien palstoille ja nettiin pääsevät usein ne kertomukset ja tarinat, joissa jokin asia on mennyt päin persettä. Kritiikin kohteeksi nousee hyvin herkästi se, mitä esteettömyydessä ei ole osattu toteuttaa tai miten esteettömyyttä ei ole huomioitu. Tämä kaikki antaa vammaisuudelle ja sen kanssa elämiselle hyvin negatiivisen sävyn. En halua kuitenkaan täysin yleistää, hyviäkin kokemuksia toki on ja itsekin niitä koen päivittäin. Mutta mihin jää niistä kertominen ja positiivisten kokemusten jakaminen? Tilausta tuntuu olevan ainoastaan negaatioille. Kiinnostaako se meitä vammaisia enemmän?
Jokainen voi myös vaikuttaa omaan elämänlaatuunsa ajattelemalla myönteisemmin. Positiivinen ilmapiiri tarttuu yhtä helposti kuin negatiivinenkin, joten miksi emme levitä ympärillemme enemmän hyvää mieltä? En itse usko siihen, että esteettömyyttä jätetään tietoisesti huomiotta vain siksi, ettei haluttaisi palvella vammaisia tai meidän olevan osa yhteiskuntaa. Olen kouluttaessani havainnut aiheeseen liittyvän tietämättömyyttä sekä pelkoa siitä, kuinka erityisryhmiin kuuluvat ihmiset itse ottavat apua vastaan. Rohkaisen siihen, että ajateltaisiin avun tarjoaminen positiivisena asiana eikä niin, että joku automaattisesti on tuputtamassa apua ja haluaa rikkoa meidän vammaisten omatoimisuutta. Se varmasti on yhtä kaikki ystävällisyyttä ja vilpitön kädenojennus apua tarvitsevalle, oli vastassa sitten pyörätuolia käyttävä henkilö tai perheenäiti lasten ja kauppakassien kanssa.
Avun pyytäminen ylipäätään suomalaisessa kulttuurissa on kynnyskysymys ja mielestäni tätä kynnystä tulisi meidän kaikkien roimasti madaltaa. On inhimillistä pyytää ja tarjota apua. Siitä on tarpeetonta tehdä numeroa tai alkaa analysoimaan sitä, kuinka henkilökohtaisuuksiin tilanteessa mentiin. Helpompaa itselle on suhtautua rennommin ja hakea positiivisia viboja kohtaamisista ja inhimillisistä tilanteista, joita itseasiassa meille kaikille tulee vastaan. Miettiessäni itseäni teini-iässä, olin epävarma itsestäni ja hain tyytyväisyyttä ulkonäöstäni, joka monella tapaa poikkesi valtaväestöstä. Oli helppoa ajatella, että kaikki katseet, joita sain osakseni, olivat mielestäni totta kai tuijottamista ja ajattelin ihmisten kiinnittävän huomiota vain siihen, kuinka hassuissa asennoissa istun tai kuinka oudolta näytän ”normaalien” ihmisten keskuudessa.
Jälkikäteen aikuistuneena tulee miettineeksi, kuinka monta elämäni miestä on esimerkiksi kävellyt ohi vain sen takia, etten ole huomannut heidän ihailuaan. En voi tietää, vaikka olisivat kiinnittäneet huomiota silloiseen tulipunaiseen tukkaani tai kauniiseen hymyyni. Mieli voi siis tehdä tepposia ja saada ajattelemaan asioita negatiivisessa valossa. Oma olettamus itsestä vaikuttaa myös muiden suhtautumiseen, joten jos et itse tee vammaisuudestasi numeroa, väitän ettei siitä tee kukaan muukaan. Se ei myöskään ole asia, jolla mitataan ihmisyys. Ei kukaan kaveeraa vamman kanssa vaan ihmisen, eikä työnantaja palkkaa vammaa vaan osaajan. Näin sen itse näen.
Kannattaa käyttää aikaa itsetutkiskeluun ja omien vahvuuksien löytämiseen, koska jokaisella meistä niitä on. Kaikissa tilanteissa niitä ei vaan kykene näkemään. Tiedostaessaan sen ja tehdessään töitä sen eteen, että oppii näkemään omat vahvuutensa, pääsee elämässä todella pitkälle.
Jokainen meistä voikin aloittaa esteettömämmän ajattelun jo tänään. Jätän teidät lukijat miettimään, mitä esteitä onnistutte rikkomaan ajattelemalla itsestänne, muista, vammaisuudesta ja esteettömyydestä myönteisemmin.
Mainion Asenteen maailma! 